They never seem to meet each other -the hopes and the reality. Once again there's just too much to do and so little time. At times it feels like I'm loosing bits of myself. The creative bits. I'm left with fragments of time. If I use those fragments wisely, I get to knit a bit or do a doodle. Well at least I finished something long unfinished. The Baktus-scarf is ready.
Too much of snow and cold is a fact too, but I try not to complain, because this is way better than rain and dirt. So, one hopes for real winter, gets one and starts to whine about it. Never happy the northern human nature...The mosaic underneath is on my wall to keep the spring thoughts alive.
Koskaan ei kohtaa toiveet ja todellisuus, aika ja rahkeet. Taas kerran on liikaa tekemistä ja sitä toista liian vähän. Välillä tuntuu, että hukkaan osia itsestäni. Niitä luovia osasia. Aika on pieninä pirstaleina, joita en osaa käyttää oikein. Joskus harvoin voi sen pirstaleen käyttää neulomiseen tai pieneen piirrokseen. No, sain edes jotain valmiiksi, elokuussa aloitetun Baktus-huivin.
Luulen välillä, että lunta ja pakkasta on liikaa, vaikka valittaa ei saa, enkä edes tosissani tahdo. Onhan tämä paljon parempaa kuin kura ja vesisade. Ei kohtaa ei: toinen toivoo talvea ja saadessaan sen rupeaa kitisemään. Sellainen on suomalainen. Näistä kuvista tämä suomalainen tuijottelee itselleen vähitellen kevättä.
