Haasteita

Päiviä, jotka eivät valkene.

Hetkiä, joissa harmaa

liottaa helmojaan lätäköissä

välittämättä siirtyä.

Vielä ei ole valkoisen vuoro.

Jostain syystä tämä sumu ja harmaus eivät kuitenkaan minua häiritse, minusta ulkona on kaunista. Väsyttää toki, mutta tuskin se vain pimeästä johtuu. Valokuvaaminen käy koko ajan haasteellisemmaksi, ainakin kun ei halua käyttää salamavaloa. 

I'm not bothered by the greyness of the days, I find it beautiful. But I'm bothered by the fact that taking photos without a flash light gets harder and harder.

Neulerintamalla olen itse asettanut haasteet eteeni. Haluan saada neuletakin, mutta omat hihalliset neuleeni tuppaavat jäämään aina puolitiehen. Nyt valitsin niin paksun langan (Novita Jambo), että neulepintaa syntyy vauhdilla. Pähkäilin kahden eri mallin välillä, mutta tuo epäsymmetrinen vei voiton. Malli ei ole tässä se haaste, vaan työn loppuun saattaminen ja järkyttävän paksut puikot.

I have set a few challenges to myself what comes to knitting. I want to have a cardigan for myself and get it ready. To make it more likely, I chose a super bulky yarn, even though I hate knitting with 10mm needles.

Toinen neulehaaste itselleni on ollut sukkien neulominen pyöröpuikolla varpaista aloittaen. Olen ollut varma, että se on jotakin salatiedettä, jotain johon omat aivoni eivät taivu. Vihdoin otin ohjeen käteeni, etsin netistä lisäapuja ja huomasin, että ihan järkiperäisestä toiminnasta taitaakin olla kyse. Toki kantapää on vielä kaukana edessä, mutta onnistuin luomaan silmukat ja aloittamaan työn, nyt jo harmittaa, että en ottanut mukaan lisähaastetta ja luonut samalla kahta sukkaa yhdelle puikolle.

My other knitting challenge for a long time has been the magic cast-on and knitting socks from the toe up. This weekend I decided to prove myself that I can do it - and as it seems, I can. Well, the heel is still way ahead, but perhaps I will manage it as well. Actually I should have challenged myself more and cast on two socks at a time, unfortunatelly I didn't.

Herkuttelua

Vaikka tänään paistoi ihanainen aurinko, on vuoden pimein aika jo epäilemättä täällä. Pimeys aiheuttaa tarvetta herkutteluun ja sitä puolta on tullut tällä viikolla toteutettua oikein antaumuksella. Lankaherkut ovat miltei jokaviikkoinen (kröhm) itsestäänselvyys, mutta rasva ja sokeri, etenkin suklaan muodossa ovat myös aikamoisessa noususuhdanteessa. Tänään sitten matkaan tarttui vielä sokerimanteleita ja perinteinen perjantaipulla eli leivos ja kahvinkin ostin otsikolla suklaa-chili. Tätä menoa joudun pian ensimmäistä kertaa neuvolan sokerivalvontaan, lankarasitusta eivät ole vielä onneksi keksineet.

Today we had a sunny day, but still we are in the midst of the darkest days of the year. The darkness makes me want fatty, sugary things like chocolate. It isn't anything new either that I'm constantly graving for more yarn. Chocolate and yarn,  both I have stashed this week, well and some chocolate-chili coffee and sugary almonds. The nurse at my pregnancy check-ups might have something to say about the sweet things, but luckily the yarn is not supposed to have any side-effects.

Slaavilainen minä

Viimeisen puolen vuoden aikana olen tutustunut kahden teoksen verran Andreï Makineen. Kumpaakin hänen kirjaansa lukiessani olen ollut hämmästynyt siitä, miten tutulta kuvaukset Venäjältä tuntuvat. Enhän ole venäläinen, en edes itäsuomalainen ja silti tunnelmat Vienan Karjalasta ja Siperiasta ovat olleet enemmän tuttuja kuin eksoottisia. Asuuko minussa tietämättäni slaavilainen surumielisyys ja kansanluonto? Vai onko mahdollista, että osuvat saunomis-ja talvituiskukuvaukset ovat vain oivallisen kääntäjän aikaansaamia, venäläinen kansanluonto tuntoineen vain pohjoista ihmisyyttä?

Lately I have read a couple of books by Andreï Makine and both times I have been surprised by the fact how familiar the Russian life, that he pictures, seems and sounds to me. Maybe there is even more Slavic nature in me than what I realize. Or is it the northern experience of living that makes us alike?