8.11.2013

Rajoitun




Elämä tapahtuu tänä syksynä ilman kameraa. Olen käynyt museossa, näyttelyssä, kuoromatkalla Ruotsissa ja ihaillut maisemia, mutta kamera on ollut kotona. Ehkä välillä on hyvä nähdä ja kokea asioita ihan itselleen, unohtaa etsin ja virtuaalimaailma. Vai onko sittenkin kyse siitä, että täydet päivät rajoittavat itseilmaisua, riisuvat ensin kuvat, sitten vähitellen sanat, jättävät jäljelle ihmispolon, joka kiiruhtaa tehtävästä ja hetkestä toiseen.
 Kaiken keskellä iloitsen uusista aluevaltauksista: olen opetellut neulomaan kahta sukkaa yhdellä pyöröpuikolla ja pitsinnypläyksessä otan ensiaskeleita, vai pitäisikö sanoa ensilyöntejä. Jos joskus arki rajoittaa elämästäni pois käsillä tekemisen, on syytä huolestua, silloin olen antanut itsestäni pois liian suuren palasen.

10 kommenttia:

Mirva kirjoitti...

Oon miettinyt aika samanlaisia.

Hienoja juttuja siellä tapahtuu, nauti, kerää varastoa sisälle!

Maria kirjoitti...

Olet suurien asioiden äärellä viisas nainen ja voi vitsi miten taitava!Kaksi sukkaa samaan aikaan ...huoh mä neulon näitä pötkö pipoja täällä...
hali.

himalainen kirjoitti...

Kaunis neule! Ja ihania uusia oppimisen asioita.
Jotenkin hymisen täällä hiljaa, nyt olisi kiva päästä ihan kasvotusten juttelemaan tästä asiasta, niin tuntuvat tutuilta sinun ajatukset. Samantyyppisiä olen ajatellut, en vain aiemmin oikein itsellenikään ole osannut pukea näitä sanoiksi. Juuri tuota, että voi olla kaksi puolta. Että ehkä välillä tarviikin toisen elämän, siihen oikeaan elämään keskittymisen, kaikki siihen kuuluva, huikeat kokemuksetkin, joita ei oikeastaan edes voi täällä blogimaailmassa kertoa, tai ei osaa. Ja sitten myös niin, että onko juurikin arki niin kaiken voiman vievä, että tällä ihmispololla ei ole aikaa itseilmaisuun. Kiitos sinä, kun kerroit sanoilla ajatukset, molemmat puolet. Tämä sai nyt mun päässä sellaisen ajatusvyöryn eteenpäin taas, tekee hyvää :)

Tämä ihmispolo on myös unohtanut, miten kamerassa säädetään valo pois auringonvalosta, sellaiseen sisävaloon, meni kauan ennen kuin löysin oikean napin.

Tulin just savikurssilta ja oon ihan hurmioitunut, mun perjantai-iloni :)

Ihanaa viikonloppua sinulle!

Liivia kirjoitti...

Tulee ihanan väristä neulomusta.
Mulla kamera on ollut AINA matkassa jo yli 20 vuotta, joten se jotenkin kuuluu asiaan yhtä samoin kuin vaikka kengät jalassa. Mutta ei sen kanssa tarvitse silti koko ajan heilua.

Merruli kirjoitti...

Tästä syystä sitä kuitenkin koko ajan kaipaa myös tänne blogitodellisuuteen, teidän takianne.Teidän, jotka myös hahmotte todellisuutta kuvaamisen ja sanoittamisen kautta, tunnistatte samat rajapinnat.

Mirva: Ehkä siitä varastosta aina välillä pirskahtaa jotain tännekin, kun tarpeeksi on saanut ensin ihan omaa.

Maria:Pötköpipot on ihan yhtä arvokkaita kuin sukkapötköt ja tiedän sinun Maria neulovan usein lahjaksi. Lahjaneulonta on paljon tärkeämpää kuin harrastamani itsekäsneulonta.

himalainen: tästä aiheesta kieltämättä tulisi monen teekupillisen mittainen tuokio. Sama nappula taitaa minulla olla kateissa ja salamavaloa en suostu millään ottamaan esille. Ihmekö sitten ettei kamera laula, kun kotona on lähinnä pilkkopimeällä. Onneksi kuvia kaikkein rakkaimmista, sellaisia kuvia joita ei edes halua koko maailmalle jakaa, kameraan aina välillä ilmaantuu. Oi, savitöitä perjantaisin! Mitä parhain tapa aloittaa viikonloppu.

Liivia: Pakko myöntää, että etenkin Ruotsin reissulla käytin luvattoman paljon aikaa sen harmitteluun, että jätin kameran kotiin. Olisi ollut auringon valoa ja kauniita kuvakulmia.Ehkä tietystä katsomistavasta ei enää edes pääse irti, kuvan etsimisestä. Tiesin millaisia kuvia olisin ottanut jos olisi ollut välineet mukana. Kummallinen vapautuneen ja tilanteen vangiksi jääneen olon sekoitus. Kengistä puheen ollen, kokeilin muutenkin rajojani kyseisellä matkalla ja selvisin yksillä kengillä yöt ja päivät neljä matkapäivää. Kevyet matkatavarat ja järkkäri on se dilemma joka kaipaa vielä ratkaisua.

Homsantuu kirjoitti...

Ihan mahtava tuo viimeinen lauseesi: "Jos joskus arki rajoittaa elämästäni pois käsillä tekemisen..." Olen itse paininut töihinpaluuahdistuksen kanssa ja jotenkin tuo lause lievensi puristusta. On vain pidettävä huoli, ettei arki valtaa alaa kaikelta.

Unknown kirjoitti...

Lovely colours and light

Kirjailijatar kirjoitti...

Täällä yksi ihmispolo lisää ilmoittautuu. Olen miettinyt samoja juttuja ja omalla kohdallani tullut siihen lopputulokseen, että on huono merkki, kun en jaksa kuvata ja kirjoittaa. Silloin on liian kiire ja työ vie liikaa energiaa. Tämä viikonloppu on ollut ihana hengähdystauko, viimeksi elokuussa vietin viikonlopun kotona ja tekemättä mitään.

Ina kirjoitti...

Viisaita puhut ystavaiseni! Aika on valilla kaikkea muuta kuin mita sen kuvittelisi olevan. Valilla on ihan hyva jattaa kamera kotiin. Valilla huomaan itse taasen etta vaikka kuvia tulee otettua niin sanoja ei vaan jaksa ammentaa. Voimia arkeen ja kaiken uuden parissa. Ihania vereja puikoilla. :) Teetko sukkia varrresta alaspain vai varpaista ylospain? terkut tytoille ja perheen miehelle myos! Haleja!

Merruli kirjoitti...

Homsantuu: Kahden töihinpaluun perusteella voin sanoa, että tärkeimmät asiat säilyy arjessakin. Käsityöt ovat niin suuri voimavara, että kyllä niille sen ajan jostain ottaa ja löytää. Kyllä sinäkin!

ibb: Thank you for leaving a comment and coming for a visit to my blog.

Kirjailijatar: Mitään tekemättömät viikonloput ovat niitä kaikkein arvokkaimpia jaksamiselle, mutta usein miltei mahdottomia järjestää. Toivottavasti monta leppoisan lokoisaa lepohetkeä mahtuu loppuvuoteesi. Mietin sanojen katoamista itselläni ja totesin, että silloin kun on liian kiire, en osaa sanoittaa edes tunnetilojani - se jos mikä on vaarallista.

Ina:Kuten tuossa Kirjailijattarelle totesin, niin etenkin se sanojen katoaminen on huolestuttava merkki väsymyksestä. Teen sukkia varresta alaspäin. Yhdet olen kerran tehnyt varpaista aloittaen, eikä selvästikään ollut mun juttu vaikka tein kaksilla puikoilla.